Sosiaalinen media

Touhukas taapero ja tuskanhiki

|
Helsingin-lomamme aikana kyselinkin teiltä instagrammissa, että kokevatko muutkin taaperon kanssa matkustamisen yllättävän rankaksi. Lopputulos oli yhtä ääntä lukuun ottamatta yksimielinen. Moni muukin siis jakaa kanssani kokemuksen ja ennen kaikkea tuskanhien mitä tulee reissaamiseen touhukkaan ja tutkivan vuosikkaan kanssa. En tiedä, kuinka paljon asiaan vaikuttaa 4-vuotias isosisko, jonka perässä ei tarvitse juosta, mutta joka fyysisten suoritusten sijaan haastaa vanhempansa loppumattomalla tiedonhalullaan, uteliaisuudellaan ja kysymyksillään maailmasta ja elämästä. <3 Tai miten paljon merkitystä on verrattain helpolla vauvavuodella, mutta olemme Villen kanssa yhdessä tuumin sitä mieltä, että kaiken kaikkiaan elo 1-2-vuotiaan ihmisalun kanssa on monella tapaa - hmmm - sanotaanko, että energiaa vievää. 


Evelin ei vielä paljoa puhele, mutta ymmärrys on jo ihan valtava. Luotankin häneen kykyynsä ymmärtää puhetta sen verran, että usein mahdolliset ristiriitatilanteet ratkeavat "keskustelemalla". Vielä kun olisi aina aikaa ja energiaa selittää kaikki asiat juurta jaksaen, niin kuin esikoisen kanssa sen sijaan, että lauon suustani jatkuvia kieltosanaja ilman minkäänlaisia perusteluja. Ava on edelleen erityisen kärsivällinen ja joustava, mutta vähitellen alkaa esiintyä merkkejä siitä, että eiköhän meilläkin sisarusten väliset riidat ja nahistelut pian ala. Evelin haluaisi kovasti osallistua "isojen tyttöjen leikkeihin", mutta kuten arvata saattaa kyvyt leikkiä ovat vielä aika vajaavaiset. BYÄÄ. Evelin tahtoisi juosta Minnin ja Avan kanssa pihalle leikkimään, mutta häntä sinne ei voi päästää edes hetkeksi ilman aikuisen vahtivaa silmää. BYÄÄ. Pihalla ollessa olisi mukava lähteä tutkimaan paikkoja, mutta kotikadulla saattaa kulkea autoja. BYÄÄ. Ravintolassa olisi niin paljon mukavampi tepastella ympäriinsä ja ehkä suunnata ominpäin ravintolasta poiskin. BYÄÄ. Ostoskärryistä ja syöttötuolista on mukava molemmista nousta pois ja vetää itsensä kaarelle, jos joku kuvitteleekaan laittavansa sankarin sinne takaisin. BYÄÄ. Hampaat harmittaa. BYÄÄ.



Okei, myönnän, että edellinen kappale on aika kärjistävä. Evelin on verrattain rauhallinen tapaus, vaikka jonkinlaista uhmakkuutta on erityisesti nyt hammasharmin aikana esiintynyt. Itkukohtaukset tai kiukuttelu ei meidän taloudessa missään tapauksessa ole iso ongelma, ennemminkin suht harvinaista, mutta sen sijaan harmaita hiuksia aiheuttaa pikkumurun loputon tutkimishalu. Hän antaa edelleen sisustuksen, koriste-esineiden, verhojen ja laatikoiden olla rauhassa, mutta kauppakeskuksessa vilkuttaa iloisesti, kun yritämme vanhanaikaisesti huudella hyvästejä muun perheen suunnatessa toiseen suuntaan. Eveliniä ei juuri saa hämättyä Netflix-pätkillä tai hoitolaukusta löytyvillä leluilla, hän käyttää aikansa mieluummin aitojen tilanteiden tutkimiseen. :D Nauroimme Villen kanssa sunnuntaina, kun koko muun perheen nauttiessa varjoisalla terassilla viilentävästä uima-altaasta, leluista, eväistä ja kesämusiikista, näkyi Evelinistä vain pieni pää toiselta puolelta pihaa puskan takaa. 


Kotona neljän seinän sisällä pääsee helpolla, mutta se ei tietysti ole edes vaihtoehto. Miten onnistun tukemaan tuon pienen rakkaan seikkailunhalua ja yksilöllistä luonnetta ilman, että hermostun ja tuskastun työteliääseen taaperovaiheeseen? Ainakin hyväksymällä sen, että tämä on tärkeä vaihe hänen lapsuudessaan ja kasvussaan. Ja onhan tässäkin vaiheessa hirmuisesti niitä palkitsevia, ainutlaatuisia ja ihania puolia. Ei auta kuin kyykistyä itse sinne puskan viereen ja tutkia yhdessä. <3 

Puuhääpäivä

|
Osuupas sopivasti tuo hääpäivän nimi blogin teemaan! :D Vietämme siis tänään Villen kanssa puuhääpäivää. Kauniista helteisestä kesälauantaista Karunan Kallionrannassa on vierähtänyt tänään jo viisi vuotta. Uskomatonta! On kliseistä todeta, että vastahan vietimme hääjuhlaa, mutta siltä se oikeasti tuntuu. Muistan kuin eilisen, miten häitä edeltävänä yönä vatsassa leijaili perhosia ja nukuin levottomasti vanhempieni luona omassa vanhassa huoneessani, miten aamulla nautin äidin tekemän aamupalan tai sen, mitä jännitykseltäni maltoin, miten suuntasimme kaasojen kanssa kampaajalle, miten kävimme herkuttelemassa torikahviossa ennen suuntaamista Sauvoon ja miten vihkimisen jälkeen ajoimme hääautolla sivutielle odottelemaan, että vieraat siirtyvät juhlapaikalle, ja olo oli niin epätodellinen. Vihkimistä en muista niin yksityiskohtaisesti kaikesta jännityksestä johtuen. Mutta muistan, miten kirkossa laulettiin "minä muistan tämän päivän niin kauan kuin elän; tätä tunnelmaa unohda en milloinkaan". Toden totta! <3


Muutaman päivän kuluttua tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, kun aloimme Villen kanssa seurustella. Siitä kyllä tuntuu olevan ikuisuus tai siis on vaikeaa edes kuvitella aikaa ennen Villeä, mikäli lapsuutta ei oteta huomioon. Olen ollut 17-vuotias, kun aloimme seurustella ja vuoden alussa siirryn uudelle kymmenluvulle. Olemme siis kirjaimellisesti kasvaneet yhdessä ja yhteen. Nuorista kotona asuvista lukiolaisista kahden lapsen vanhemmiksi sekä vakituisessa työssä oleviksi puisessa vanhassa omakotitalossa asuviksi aikuisiksi. Paljon on yhdessä koettu, nähty ja tehty, enimmäkseen iloittu, mutta valitettavasti jouduttu kohtaamaan myös raastavaa surua ja huolta, kuten elämään kuuluu. 







Ville totesi tuossa ihan taannoin, että hän on saanut juuri sellaisen elämän, perheen ja vaimon, kun on aina haaveillut.  Eipä juuri kauniimmin voisi tästä meidän elämästä ja arjesta sanoa. Käsi sydämellä voin sanoa jakavani saman ajatuksen. Olen tietysti sanoinkuvaamattoman onnellinen rakkaista tytöistämme ja meidän pienestä perheestä, mutta sen lisäksi olen valtavan kiitollinen tästä parisuhteesta ja viisivuotisesta avioliitosta. Vakaus, molemminpuolinen kunnioitus, ystävyys, samankaltaiset arvot ja jaetut tulevaisuuden unelmat - siinä meidän liiton tukipilarit. Tämän yli vuosikymmenen aikana on ollut aikaa käsitellä ja hyväksyä ne asiat, joita emme voi toisissamme muuttaa. Ajan saatossa on laantunut halu muokata toista ja tilalle on astunut armollinen erilaisuuden sekä oman itsensä ja puolison epätäydellisyyden hyväksyminen. Vuosien aikana on tarvinnut useaan otteeseen pyytää ja antaa anteeksi. On tarvinnut tehdä sinnikkäästi töitä yhteisen onnen eteen. Ruuhkavuosien pahimpina hetkinä, kun tuntuu, että räjähtää pieniksi palasiksi ärsytyksestä, väsymyksestä, kiireestä ja vastoinkäymisistä, liimana toimii samanlainen huumorintaju ja kyky keskittyä hyvään. Kun elämä toisinaan nostattaa eteen ylämäen, olemme molemmat kykeneviä suuntaamaan katseemme niihin pieniin mutta tärkeisiin arkisiin kiitollisuuden aiheisiin ja onnen hetkiin.



Kiitos kuluneista vuosista ja mitä parhainta hääpäivää, rakas Ville! <3

Kuvat: Jarno Lindholm

Loman tarpeessa loman jälkeen

|
Loma tuli ja loma melkein menikin jo. Olen ollut kuluneen viikon kesälomalla. Vähän tuntui hassulta jäädä kolmen viikon töissäolon jälkeen lomalle, vaikkei tässä kauaa offlinena ollakaan. Vaikka enää muutama päivä edessä, ennen kuin työt taas jatkuvat ja sitten painetaankin hommia koko vuosi muutamat pyhät ja tietysti viikonloput poislukien ennen seuraavaa lomaa, ei ahdista yhtään. Tietysti tyttöjen kanssa viettäisi aikaa vielä kauemminkin, kävisi uimassa, nukkuisi aamulla pitkään vieretyksin ja tekisi kesälomareissuja, mutta muuten perinteistä lomaltapaluuahdisusta ei ole havaittavissa. Nimittäin pidän työstäni niin paljon!

Meillä on ollut hyvä lomaviikko! <3 Olen viettänyt rakkaan ystäväni polttareita ja juhlineet Villen pikkusiskon kihlajaisia. Olemme nähneet kauempana asuvia ystäviä, käyneet Ikeassa, nauttineet ystävän herkullista syntymäpäiväkakkua, nukkuneet todella pitkään, syöneet hyvin ja paljon ja jopa nautiskelleet ravintolan terassilla yhdet viinilasilliset tyttöjen ollessa mummin ja taatan luona. Kun lomaviikko varmistui, oli selvää, että tekisimme jonkun pienen reissun. Kohteina pyöri Tampereen kylpylä, Ahvenanmaa, Kööpenhamina ja Tallinna. Lopulta tiistaiaamulla suuntasimme minilomalle niinkin kauas kuin Helsinkiin. Yövyimme yhden yön Radisson Blun Seaside hotellissa, jota voin lämpimästi suositella. Menomatkalla kävimme Heurekassa, joka oli sadekelistä ja kesälomista johtuen ihan täynnä porukkaa. Heurekasta suuntasimme kauppakeskus Selloon hieman ostoksille ja siellä Minni ja Ava pääsivät kokeilemaan jännittävää kiipeilyrataa. Kun olimme hetken lepäilleet hotellilla, kävimme vielä nauttimassa illalliset ja pikaisella iltakävelyllä. Seuraavana päivänä vuorossa oli Kansallismuseon Barbie-näyttely, lounas italialaisessa ravintolassa ja jälkiruokajäätelöt Espoon Isossa Omenassa. Kotimatka oli hiljainen, kun molemmat tytöt nukahtivat huomattavasti normaalia aiemmin yöunilleen ja vanhemmat nauttivat hetken hiljaisuudesta tapahtumarikkaan paripäiväisen jälkeen. :D








Kyselinkin teiltä instagramin puolella, ovatko muut kokeneet reissaamisen noin 1,5-vuotiaan taaperon kanssa yllättävän raskaaksi. Kyselyn lopputulos oli melkein yksimielinen: se on raskasta. Vaikka nämä kaikki vaiheet on eletty kertaalleen Avan kanssa, sitä jotenkin unohtaa, milloin on odotettavissa mitäkin ja tietysti jokainen lapsi on oma yksilönsä. Pakko kuitenkin todeta, että parhaillaan Evelin ei ole ns. helpoimmassa iässä matkustamista ajatellen, jos vaikka vertaan tilannetta Dubain lomaamme, jolloin Evelin oli noin 8 kuukautta (ei sillä, että viikon matkaa Arabiemiraatteihin kannattaisi verrata kahden päivän pääkaupunkivisiittiin :D). Rakas pieni tutkijamme ei jaksaisi tuhlata aikaa syöttötuolissa tai rattaissa istuskellen, ellei olla liikkeessä. Itse asiassa myös syöminen tuntuu Evelinin mielestä joko turhanpäiväiseltä pahalta tai muuten vaan ikävältä, kun hampaat tekevät taas tuloaan. Syliinkin hän kokee olevansa liian iso tyttö, paitsi Barbie-näyttelyssä, jossa sen sijaan oli kaikesta päätellen suuri vääryys yrittää laskea hänet hetkeksi maahan hikisestä sylistä, jotta pääsisin ihmistungoksessa lähemmäs näyttelyn vitriinejä. Oma tahto alkaa vähitellen kehittyä ja ennen kaikkea ymmärrys siitä, että hän voi itse tahtoa ja toimia haluamallaan tavalla, mutta samalla kyky toimia yksin ja itsenäisesti uusissa vieraissa paikoissa on aika olematon. ;) Voin siis kertoa, että rauhalliset, hitaasti nautitut ravintolaillalliset jäivät tällä kertaa kokematta. Niiden aika on joskus myöhemmin. Varmasti sitten, kun jo kaipaan näitä toisinaan hermoja repiviä reissuja. <3







Mutta siitä huolimatta, että tällaisten taaperon kanssa vietettyjen minilomien jälkeen olo on usein uupuneempi kuin matkaan lähtiessä, kyllä me lopulta nautitaan ihan koko perhe. <3 Eikö sen jo kuvistakin näe? 

Uusi arki - ennakko-odotukset vs. todellisuus

|
Pitkästä aikaa täällä taas! Tarkoitus ei ollut pitää näin pitkää blogihiljaisuutta, vaan päivät ja viikot ovat yksinkertaisesti menneet sellaista vauhtia, etten ole perässä pysynyt. Erityisesti näin kesäisin on illat täynnä erilaista ohjelmaa ja aktiviteettia eikä toisaalta tee mieli tyttöjen hereillä ollessa kaivaa tietokonetta esiin. Niinpä yritän kirjoitella heidän uinuessa yöuniaan, kuten nytkin, vaikka ajastankin postauksen julkaisun keskelle päivää. Kieltämättä on käynyt muutaman kerran mielessä näiden kuluneiden viikkojen aikana blogista luopuminen. Olisi kuitenkin tuntunut epäreilulta tämän elämänmuutoksen kynnyksellä lopettaa kirjoittelu, koska uskoisin, että moni teistä on halukas kuulemaan, miten meidän uusi arki on lähtenyt sujumaan. Joten ainakin toistaiseksi blogin pitäminen jatkuu, omalla painollaan. Mutta sitten asiaan eli uuden arjen kuulumisiin! Tehdäänpä se peilaten ennakko-odotuksiini. (Varoitan, että jonkun silmissä postaus saattaa olla siloiteltua, vaaleanpunaista kulissia mutta pyrin kirjoittamaan niin rehellisesti kuin suinkin pystyn.)


"Evelin on enemmän äidin tyttö, joten hänellä saattaa ilmetä suurempia sopeutumisvaikeuksia kuin Avalla aikoinaan (ennakkoajatus)!" On ihanaa voida kirjoittaa, että töihinpaluuni on sujunut paremmin kuin uskalsin toivoa. Tai ehkä pikemminkin juuri niin hyvin kuin uskalsin toivoa, sillä meillähän oli lopulta vain hyviä kokemuksia vastaavasta elämänmuutoksesta Avan vauvavuodelta. Evelin vaikuttaa tältä osin olevan yhtä sopeutuvainen tapaus kuin isosiskonsa eikä ainakaan näin reilu kolmen viikon kokemuksella ole ilmennyt ns. oirehtimista. Kotiarki sujuu samalla rytmillä kuin minunkin kotona ollessani. Positiivisena muutoksena se, että rintamaitomahdollisuuden ollessa toisaalla päivät muu ruoka maistuu aivan toisella tapaa. Ensimmäiset viikot minun saapuessani kotiin Evelin ryntäsi syliin katse tiukasti naulattuna rintakehääni ainoana tavoitteenaan tankata rauhassa läheisyyttä rinnalla HETI. <3 Nyt kotiinpaluuni sujuvat "rauhallisemmin". Ava on muutaman kerran aamulla kertonut ikävöivänsä äitiä ja välillä kuulen töihin lähtiessäni pienet askeleet yläkerrasta. Annettuani pusun ja peiteltyäni hänet jatkaa hän tyytyväisenä vielä hetken uniaan.


"Minä jaksan olla läsnäolevampi ja parempi äiti, kun olen päivät töissä!" Osittain tämä varmasti pitää paikkaansa. Kun aika tyttöjen kanssa ei ole ympärivuorokautinen itsestäänselvyys ja päivän aikana ehtii moneen otteeseen ikävöimään heitä, on yhteinen aika monella tapaa laadukkaampaa. Se, mikä on kuitenkin yllättänyt, on se, miten koville uuden työn aloitus ottaa. Kaiken uuden oppiminen ja omaksuminen pitää aivot ylikierroksilla ja työpäivän päätteeksi on kaikkensa antanut olo. Välillä tarvitaan taikatemppuja, että energiaa riittää kotiinkin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että unta tarvitsisi kellon ympäri, mutta toistaiseksi Evelinin yöimetykset jatkuvat. Niistä ei luovuta nyt suurten mullistusten keskellä. Yksi muutos kerrallaan. Uskon ja luotan siihen, että hän kyllä luopuu niistä itse, kun hampaat on tehty ja isot kehitysharppaukset ylitetty.

"Minulla tulee olemaan tyttöjä raastava ikävä ja minusta tulee tuntumaan siltä, että saan viettää aivan liian vähän aikaa heidän kanssaan!" Jokaisena arkipäivänä ehdin ikävöimään tyttöjä. Muutamasti olen käynyt viettämässä lounastauon kotona. Päivät menevät kuitenkin sellaista tahtia ja keskittymiseni menee työtehtävien tekemiseen, että pärjään tuntemusteni kanssa oikein hyvin. Tuntuu hassulta todeta, etten juuri koe suurta eroa yhdessäolon määrässä, vaikka on selvää, että yhteisten tuntien määrä on vähentynyt. Toisinaan, kun aamulla nousen ja tytöt jäävät suloisina nukkumaan, tunnen piston sydämessäni. Onneksi saamme viikonloppuisin viettää hitaita aamuja yhdessä.   


"Ville tulee pärjäämään koti-isänä hienosti!" En olisi voinut osua enempää oikeaan! <3 Tätä teemaa en voi edes riittävästi hehkuttaa. Ville kävi kesätaukoihin asti tyttöjen kanssa kerhoissa, he ovat vierailleet viikottain kirjastossa, tehneet mehujäitä ja puistoilleet. Saan töihin kuvia, kun Ava prinsessamekko päällä hörppii iskän tekemää kesäjuomaa tai Evelin liukuu liukumäestä ikionnessaan. Kaiken lisäksi koti on usein siivottu, kun tulen töistä ja ruoka tehty. Voin kertoa, että on helpottanut omaa sopeutumista valtavasti, kun Ville on ottanut uuden roolinsa niin hyvin haltuun.

"Tulen nauttimaan uudesta työstäni!" KYLLÄ! Vaikka edelleen iso osa minusta haluaisi olla kotiäitinä, voin väittää rakastavani uutta työtäni ja tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Edelleen ihan joka ikinen päivä Villen kanssa toteamme, että tämä mahdollisuus ja uusi työ oli meidän koko perheelle lottovoitto. Vihdoin myös työminällä on levollinen olo.


Ja kyllä sillä äitiminälläkin on kaikin puolin hyvä olla. Onnellinen ja kiitollinen siitä, että kaikki on mennyt niin hyvin ja tytöt saavat tehdä yhteisiä kotimuistoja ihanan, aktiivisen isänsä kanssa. <3

Huomenna!

|
Huomenna minä palaan töihin. Olo on edelleen kovin ristiriitainen, pääosin kuitenkin positiivisen jännittynyt. Odotan uutta työtä todella kovin ja kaikki sen osalta vaikuttaa niin lupaavalta. Vain unelmissani olen voinut aamulla nousta töihin, poiketa Salon torin tai Kuiron leipomon kautta ja suunnata muutaman kilometrin päässä olevalle työpaikalle. Ja kaiken kukkuraksi tekemään työtä, josta olen haaveillut. 

Olo on tietysti edelleen myös haikea. Joka kerta viimeisen viikon aikana, kun Evelin kesken päivää haluaa syliini ja halaan häntä, tunnen puristavaa surua siitä, että nämä hetket vähenevät. Samalla tunnen myös pienen huonon omatunnon riipaisun. Kelpaako isin syli ihan varmasti pienelle Epulle? Riittääkö iskän syli korvaamaan äitin sylin, kun kyseessä on alle puolitoistavuotias? Toden totta toivon, että kelpaa ja riittää. Sen voin vannoa, että iltaisin tytöt saavat minun jakamatonta huomiota ja syliä vähintään yhtä paljon kuin aiemmin koko päivän aikana. Uskon, että kun en enää jatkossa vietä päivän jokaista tuntia heidän kanssaan, jaksan olla vielä paremmin läsnä. 

Jos jotain tiedän varmasti, on se, että Ville tulee jälleen kerran olemaan mitä parhain koti-isä. Hän tulee siis olemaan kotona lokakuuhun asti, jolloin tytöt aloittavat molemmat päiväkodissa. Ville on isi, joka jaksaa leikkiä huomattavasti minua kärsivällisemmin, rakentaa majoja, askarrella paperinukkeja (näin on tapahtunut!<3) ja pilkkoa lounaaksi lautaselle vihanneksista sateenkaaren. Jos unohdan itsekkäät surkutteluni kotiäitiyden menettämisestä, ei minulla ole minkäänlaista huolta siitä, etteikö tytöillä olisi edessä ihanat ja ainutlaatuiset neljä kuukautta.

Ava iskän hoidossa


Mitä tulee käytännön asioihin, en vielä tarkalleen edes tiedä, miten asiat lähtevät rullaamaan. Osittain siksikin, että työ on minulle uutta. Minulla ei ole mitään ennalta määriteltyä työaikaa, mutta uskoisin olevani toimistolla yleensä suunnilleen virka-aikana. Työni kuitenkin mahdollistaa sen, että välillä voin mennä myöhemmin tai lähteä aiemmin. Kääntöpuolena tietysti, että toisinaan saattaa olla iltamenoja, -koulutuksia tai päivä saattaa muuten venyä. Ava jatkaa juhannukseen asti kesäkerhossa maanantai-, tiistai- ja torstai-iltapäivisin, jonka jälkeen kerhot jäävät kesälomalle elokuun puoleen väliin asti. Minulla on muuten viikon kesäloma heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Kesällä ajattelin välillä poiketa lounasaikaan kotona syömässä, nyt vielä kun tytöt ovat kotihoidossa. Imetyksen toivon jatkuvan normaalisti töihinpaluusta huolimatta, mikäli Evelin niin haluaa. Uskoisin siitä tulevan jollain tapaa meille molemmille vieläkin tärkeämpää, kun on edessä iso muutos. Sen sijaan toivon, että minun poissaoloni päivisin edesauttaisi Evelinin muuta ruokailua. Hän kun syö pääosin todella heikonlaisesti. 



Sellaisia sekavia ajatuksia tällä kertaa. Pitäkää peukut pystyssä meidän uudelle arjelle! <3

Vaaleanpunainen huone etenee

|
Kiitos ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen ja instagramiin lisäämiini videoihin! Olen äärettömän kiitollinen. <3

Fiilistelin tuossa taannoin yläkerran lastenhuoneen sisustussuunnitelmia ja huone etenee pikkuhiljaa. Vielä se on todella kesken, mutta halusin silti jakaa muutaman kuvan. Päädyimme tosiaan säilytysratkaisuna Ikean Kallaxiin, vaikkei se missään tapauksessa hivele sisustussilmääni. Kallax on kuitenkin todella käytännöllinen ja helppo lasten kanssa. Tykästyin Pinterestissä näkemääni kuvaan, jossa Kallax-hyllyistä oli tehty penkki ja päätimme toteuttaa samanlaisen. Vielä puuttuu patja/pehmuste istuinosaa varten ja en ole myöskään löytänyt mieluisia koreja. Siihen asti Ikeasta löytyneet pilkulliset säilytyslaatikot ajavat virkansa. Kallaxissa mainiota on myös sen edullinen hinta. Tiedämme, että huone tulee elämään tulevien vuosien aikana paljon mutta emme tarkalleen tiedä, kuinka pian Ava lopulta haluaa siirtyä nukkumaan omaan huoneeseensa, joten tuntuisi turhalta upottaa suuria summia mahdollisesti väliaikaisiin ratkaisuihin. 





Huoneessa ei ole vielä mitään seinillä, sillä haluan tosi tarkasti miettiä ennen kuin lyön seiniin reikiä. Samalla tapaa ovat seinät täyttyneet hitaasti myös alakerrassa ja tuntuukin siltä, että ratkaisut, joihin olemme lopulta päätyneet ovat olleet toimivia ja tarkkaan mietittyjä. Turhia naulanlyöntejä ei löydy ja samaa harkitsevaa linjaa jatketaan myös ylhäällä, vaikka kieltämättä olisi kiva saada huone nopeasti valmiimmaksi. Huoneesta puuttuvat myös lopulliset verhot, kattolamppu ja matto. 






Seuraavaksi taidan tilata pulpetin yläpuolelle "muistitaulun" ja ommella huoneen katonrajaan viirin, jolla saan korostettua huonekorkeutta. Vähitellen vähitellen. <3

Olisinpa tiennyt

|
Ikilempparini, psykoterapautti Maaret Kallio, haastatteli HS:n Torstai-liitteen artikkelia varten viittä tunnettua suomalaista siitä,  mitä he haluisivat sanoa nuorelle itselleen, jos saisivat mahdollisuuden siihen. Jutusta käynnistyi kampanja sosiaalisessa mediassa, johon tuhannet suomalaiset ovat ottaneet osaa ja jonka johdosta useat minunkin ystäväni ovat julkaisseet ajatuksiaan #olisinpatiennyt -hashtagilla. 

Olen useasti blogissakin todennut, että kuluneet puolitoista vuotta ovat opettanut minulle enemmän kuin mikään muu aika koskaan aiemmin. Olen tuntenut pakahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, kun perheemme on kasvanut nelihenkiseksi ja olemme saaneet elää sujuvaa arkea omassa rakkaassa kodissamme; armotonta uupumusta ja loppuunpalamisen tunteita, kun olen hektiseen pikkulapsiarkeen ja läsnäolevaan äitiyteen yrittännyt yhdistää turhan monta muutakin projektia sekä valitettavasti myös sanoinkuvaamatonta huolta ja surua läheisistä ja ystävistä. Olen päässyt ja joutunut sukeltamaan syvemmälle minuuteeni kuin koskaan aiemmin ja tiedän tarkalleen, mitä haluaisin sanoa 10 vuoden takaiselle Millalle.



Heippa nuori Milla

Nyt kun kauniina kesäisenä lauantaina painat valkolakin päähäsi, muistathan olla ylpeä itsestäsi. Tarkoitan sitä oikeasti. Voit olla rohkeasti ylpeä saavutuksesta ja hyvästä ylioppilastodistuksestasi. Ei se tee sinusta itsekeskeistä, kilpailunhaluista tai kehuskelijaa, jos koet mielihyvää onnistumisista. Saavutuksista, joiden eteen olet tehnyt runsaasti töitä. Se, että joku saattaa kokea sinut ylimielisenä tai kehuskelevana, ei tosiasiassa kerro mitään sinusta tai käytöksestäsi. Sinä sitä paitsi tiedät, että olet ottanut koulumenestyksen ja arvosanat vastaan nöyrästi sekä läpi koulutien pyrkinyt usein auttamaan ja kannustamaan muita. Sinä saat iloita ja olla tyytyväinen. Kunpa tietäisit, että ahkeroimisesi ei ole mennyt hukkaan, vaan tulet vielä työskentelemään unelma-ammatissasi.

Unohda muiden miellyttäminen ja mielistely! Sinun ei tarvitse hakea hyväksyntää keneltäkään muulta kuin itseltäsi. Ja muistathan, että mikäli yrität miellyttää ihan jokaista, lopulta käy niin, ettet ehkä onnistu miellyttämään ketään, vähiten itseäsi. Aina on ihmisiä, jotka eivät pidä sinusta, luonteestasi, tyylistäsi tms ja siihen heillä on oikeus. Älä yritä muuttaa itseäsi tai heitä. Sinulla on vahvoja näkemyksiä, mielipiteitä, periaatteita ja ajatuksia. Kun tarve vaatii, lausu ne ääneen, äläkä yritä tukahduttaa niitä ollaksesi miellyttävämpi. Mikäli onnistut tuomaan ne kohteliaasti ja perustellen julki, ei se, että joku saattaa olla toista mieltä, tarkoita, että sinun tulisi perääntyä, selitellä tai pyydellä anteeksi. 


Herran jestas, opettele sanomaan EI! Se on tärkeä taito sinulle tulevaisuuden kannalta. Sinä kyllä tiedät, mille asioille kannattaa sanoa kohtelias "ei" ja mihin asioihin panostaa. Kaikkea ei tarvitse tehdä ja kaikkeen et yksinkertaisesti pysty. Jossain vaiheessa voimat loppuvat. Panosta oikeisiin asioihin ja ihmisiin. Opettele puhumaan suoraan.

Ole armollinen itsellesi! Kaikki tekevät virheitä ja niin tulet sinäkin tekemään. Kunpa vain tietäisit, ettei seuraavan 10 vuoden aikana tiellesi satu mitään sellaista virhettä, josta olisi ikäviä seuraksia sinulle tai muille niin säästyisit monelta turhalta stressiltä ja unettomalta yöltä. 

Olisi hauskaa, jos tietäisit, että tuo sama Ville tulee olemaan vierellesi vuosikymmenenkin kuluttua. Ja että teillä on ihan älyttömän hyvä olla yhdessä. Kaikki kasvukiput on kipuiltu ja epävarmuus, mustasukkaisuus ja kuohunta ovat takanapäin. Itkisit onnesta, jos tietäisit, miten ihanat tytöt teillä tulee olemaan sekä siinä selän takana olevalla tontilla puinen omakotitalo, aivan niin kuin haaveilit.


Kaikki järjestyy aina! Muista välillä keventää ohjaksia, kyllä elämä kantaa, vaikket pitäisi sitä tiukassa kontrollissa koko aikaa. <3 

Toivottavasti ihan kaikkea en joudu kirjoittamaan itselleni taas uudelleen kymmenenkin vuoden kuluttua, nimittäin opittavaa ja omaksuttavaa riittää vielä ;)


Kun ura meni kotiäitiyden edelle

|
Vai menikö sittenkään?



Siitä on nyt muutama viikko, kun sain kauan odottamani puhelun. Puhelun, jota olin oikeastaan odottanut siitä asti, kun aloitin opinnot oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Olin saanut työpaikan arvostetussa asianajotoimistossa omassa rakkaassa kotikaupungissani. Olisin ollut onnellinen, vaikka olisin päässyt kyseisen toimiston palvelukseen Turussa tai Helsingissä, mutta mahdollisuus työskennellä Salossa tuntui uskomattomalta lottovoitolta. On nimittäin selvää, että pienten lasten äitinä ei ole mukava uhrata työmatkoihin yhden ylimääräisen työviikon verran tunteja joka kuukausi. Rahaakin palaa bensoihin ja autopaikkavuokraan vuodessa useamman ulkomaan matkan verran. 

Vieläkin enemmän minulle kuitenkin merkitsi se, että pääsen enemmän osaksi Saloa ja saan jossain määrin työpanoksellani vaikuttaa kotikaupunkini asioihin. Näen ja kuulen päivittäin, mitä Salossa tapahtuu. Työskentely asuinpaikkakunnallani tuo myös muita arkipäiväisiä etuja, kuten että voimme herätä yhdessä koko perhe eikä minun tarvitse kukonlaulun aikaan suunnata kohti Turkua, jotta olen ajoissa kotona, saan viedä ja/tai hakea tytöt hoitopaikasta (tätä olen ennen voinut tehdä vain hyvin poikkeuksellisesti) ja voimme säännöllisesti syödä Villen kanssa ihan kaksin lounastauon merkeissä. On kuitenkin korostettava, että eniten vaakakupissa painoi lopulta itse työ ja työnantaja; pääsen kehittymään ja oppimaan lakimiehenä ihan uudella tapaa.



Työpaikan saaminen melko yllättäen ja nopealla temmolla tuo mukanaan tietysti ristiriitaisia tunteita. En kiellä, etteikö olisi todella haikeaa, kun kotiäitiys vajaa kahden viikon päästä loppuu. Välillä tulee pakokauhun kaltaisia tunteita. Toisinaan uusi työ ja uudet haasteet jännittävät, toisinaan pohdin, miten pieni Evelin reagoi uuteen arkeen. Silloin tällöin mieleen hiipii suru siitä, etten saa olla viettämässä aamuja ja aamupäiviä rakkaiden tyttöjeni kanssa. Moitin itseäni siitä, että Evelinin kuuluisi kasvaa vielä äitinsä kanssa, oppia uusia sanoja, hankkia varmuutta juoksuaskeliinsa ja saada nukahtaa rinnalleni. 

Silloin kun vaivun synkkyyteen töihinpaluutani koskien, muistutan itseäni niistä hetkistä, kun aloitin työt Avan ollessa 11 kuukauden ikäinen. Neljä pitkää kuukautta nuorempi kuin mitä Evelin tulee olemaan. Ja ennen kaikkea siitä, miten hienosti kaikki silti meni! Miten kotona minua odotti sama iloinen äidin tyttö kuin ennenkin ja miten työpäivistä huolimatta tuntui, että sain seurata vierestä ja aitiopaikalta ihan jokaisen kehitysaskeleen. Merkittävimpänä seurauksena niistä ajoista on kuitenkin ehdottomasti Villen ja Avan aivan erityinen suhde. Olen onnellinen, että Evelinkin pääsee muodostamaan ihan uudenlaisen siteen Villeen.


Lisäksi niinä hetkinä, kun mietin, olenko tehnyt väärän ratkaisun, katson rehellisesti peiliin. Siellä minua katsoo takaisin nuori lakimies, jolla on suuria unelmia uransa suhteen ja valtava kunnianhimo. Juristi, jolle on tarjottu elämänsä mahdollisuutta päästä oppimaan uutta. En yksinkertaisesti olisi voinut valita toisin. Tämän eteen olen tehnyt lujasti töitä.

Asia, minkä kanssa vielä taistelen, on, että voisin hyväksyä sen, että peilistä katsoo takaisin myös riittävä hyvä äiti. Ei suinkaan itsekeskeinen uraohjus, joka laittaa ammattilisen kehittymisen lastensa hyvinvoinnin edellä, vaikka kyseisellä kuvauksella välillä itseään soimaakin. Äiti, joka on kuluneet puolitoista vuotta tehnyt kaikkensa tarjotakseen lapsilleen onnellisen ja hyvän kotihoidon. Äiti, joka tietää, että hänen lastensa on nyt hyvä elää alkutalveen asti arkea ihanan, omistautuneen ja aktiivisen isänsä kanssa omassa tutussa kodissaan ja sen jälkeen aloittaa taipaleensa laadukkaassa päivähoidossa. Äiti, joka ymmärtää, että koko perheen etu on se, että hän rohkeasti tavoittelee unelmiaan ja saa työskennellä kotikaupungissaan.  Äiti, joka on valtavan onnellinen ja kiitollinen uudesta työstään. Ja ennen kaikkea äiti, joka kaikista itsesyytöksistään huolimatta syvällä sisimmässään tietää, että tyttöjen hyvinvointi ja etu tulevat koko hänen loppuelämänsä joka ikinen hetki menemään kaiken muun edelle riippumatta siitä, aloittaako hän työt nyt vai vuoden kuluttua. 


Paljon onnea rakas Ava

|
Tänään illalla klo 22.57 tulee kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun rakas Ava syntyi ja teki meistä vanhemmat. Paljon on mahtunut neljään vuoteen, vaikka tuntuu, että tuosta toukokuisesta yöstä ja esikoisemme syntymästä on vain silmänräpäys. Neljän vuoden aikana tuosta avuttomasta pienestä kääröstä on kasvanut päämäärätietoinen isosisko. Minkälainen on 4-vuotias Ava? Mitä hänelle kuuluu?


Ava on lopulta hyvin samanluonteinen, mitä hän on ollut syntymästään asti. Hän on aurinkoinen, sosiaalinen, toisinaan pohdiskeleva, päämäärätietoinen ja erittäin kärsivällinen pieni tyttö. Hän rakastaa leikkikavereita, kerhoja, eläimiä, piirtämistä, askartelua, retkiä, tanssimista, uimista ja joulupukkia (Avan lisäys). Avan silmät loistavat onnesta, kun Evelin tai muut pienemmät lapset nauravat hänen metkuilleen tai osoittavat muutoin pitävänsä hänestä. Hän tervehtii ventovieraita vastaantulijoita lenkillä ja kysyy minulta, miksi joku ei tervehdi takaisin. Kun hän saa syntymälahjaksi lelun, joka hänellä jo on, hän kuiskaa minulle, ettei viitsinyt kertoa asiasta lahjanantajalle, ettei tälle tule paha mieli. Ava höpöttää paljon ja taukoamatta, kyselee ja pohtii. Ava on mielestäni ikäisekseen todella neuvokas ja oivaltava. Siinä missä hän omaksuu Minni-tädiltä isomman tytön elkeitä ja vaikuttaa välillä ikäistään vanhemmalta, haluaa hän nukahtaa yöunilleen äidin tai iskän viereen ja on juuri ja juuri metrin pitkä. ;)



Neljävuotissyntymäpäivänsä kynnyksellä on Ava alkanut osoittaa ehkä hieman enemmän uhmakkuutta. Erityisesti, kun leikit on kaverin kanssa kesken, kiellot, pyynnöt tai käskyt vaikuttavat menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siinä missä yksin ei juurikaan "uhmata" vanhempia, kaverin kanssa on hyvä kokeilla äidin tai iskän rajoja. Hyvin hyvin pientä sanoisin silti eivätkä nämä piirteet ole aiheuttaneet vielä harmaita hiuksia tai hermojen kiristystä. Omaa tahtoa Avalta on aina löytynyt ja oman ikäisten ystävien kanssa hän haluaa välillä olla "pikkupomo".


Kaikin puolin, yleisellä mittapuulla varmaan tuiki tavallinen nelivuotias. Vaikka tietysti meidän silmissä niin ainutlaatuinen ja erityinen. <3 Viikkoakin ei kulu, ettemme Villen kanssa jossain välissä huokaisi, miten uskomattoman ihana esikoinen meille on suotu (ja kuopus tietysti myös!!). Eilen olin käymässä 40-vuotisjuhlissa ja siellä ystäväni tokaisi minulle asian, joka hänen on kuulemma pitänyt jo aiemmin sanoa. Kun vietimme jonkun aikaa sitten meillä yhteisen ystävämme vauvakutsuja, oli hän leikkinyt tovin Avan kanssa. Sen leikkihetken perusteella hän sanoi minulle, ettei ole aiemmin tavannut niin empaattista ja toiset huomioon ottavaa lasta.  Ava oli kuulemma aina ensin kysynyt, mitä vieras tahtoisi leikkiä ja antanut valita leikkihahmot ensin. Tämän kyllä ylpeänä allekirjoitan. Ava haluaa usein olla mieliksi, ja lohduttaa, jos näkee, että joku perheenjäsenistä on vähänkin allapäin. Toivon, että tämä piirre säilyy hänessä aikuisuuteen asti. 


Joka ilta nukkumaan käydessä toteamme Tuhkimo-elokuvasta opitun lausahduksen "usko hyvään ja ole rohkea" (have courage and be kind). Siinä kiteytettynä asiat, joita toivon tyttärelleni. Että hän olisi kiltti itselleen ja muille, että hänellä olisi kykyä nähdä asioiden valoisa puoli ja että hän tavoittelisi rohkeasti ja ennakkoluulottomasti unelmiaan ja tulisi juuri sellaiseksi kuin tahtoo olla. 

Kiitos rakas Ava, että olet opettanut meille valtavasti. Nauti syntymäpäivästäsi! <3